sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Voimia tulevaan viikkoon ja oman polun kulkemiseen...



Haluan jakaa tämän syksyisen maiseman. Peilityyni veden pinta ja luonnon kauniit värit, ne saavat mielen rauhoittumaan. Voi kuunnella hiljaisuutta ja nauttia siitä, että vain on. Välillä tuntuu, että oman elämän suunta on hämärän peitossa. Mietin, mitä haluan ja mihin olen matkalla. Ja sitten yhtäkkiä saan huomata, että saan opastusta ja pieniä vihjeitä, kun vain osaan pitää silmäni ja korvani auki. Alla on yksi Tommy Tabermannin runo.  Se tuokoon voimia tulevaan viikkoon! Löytäkäämme omat polkumme, vaikka edessä tuntuisikin olevan muureja. <3 <3 <3




                                                       Voima


                                            Vain ne jotka rakastavat
                                             näkevät polun siellä
                                           missä muut näkevät muurin
                                           Vain ne jotka rakastavat
                                             ovat täysin järjissään
                                            Vain ne jotka rakastavat
                                                      tietävät
                                            Vain ne jotka rakastavat

torstai 15. syyskuuta 2016

Voimaantumista ja rauhoittumista kynttilän äärellä...

Kynttilän liekki tai tulen loimotus nuotiossa tai takassa. Niillä on jotenkin taianomainen vaikutus minuun.Voisin istua tuntikausia ja tuijotella tulta. Onko se joku alkukantainen juttu, mikä tulessa kiehtoo? Tuleeko se jostain syvältä geenimuistista? Kivikaudelta asti ihminen on viettänyt aikaa tulen äärellä, se on suojannut, lämmittänyt ja kypsentänyt ruokaa. Tuli on ollut läsnä monenlaisissa henkisissä riiteissä... 

Kulunut viikko on ollut tiivis ja iltaisin ajatukset ovat laukanneet, kiire meinaa jäädä päälle. Mutta, kun sytytän kynttilään tulen, ehkä useampiinkin, tunnelma kotona muuttuu. Kynttilän liekillä on rauhoittava vaikutus. Aivan kuin katsoisi liekin tanssia kynttilän sydämen ympärillä. Kynttilän vaikutusta tehostaa vielä syksyn pimeys ja se, ettei laita huoneeseen muuta valaistusta.

Vuosien varrella olen käyttänyt kynttilää apukeinona lasten rauhoittamisessa iltapalalle. Syksyisin olemme tehneet kynttilä-iltapalasta toistuvan tavan. Hämärässä on hyvä kelailla päivän juttuja ja tehdä päätöstä päivälle. Turvallisena vaihtoehtona olen käyttänyt joskus sähkökynttilöitä. Nyt lasten ollessa isompia, voi jo käyttää aitojakin. 

Mieleeni on jäänyt omasta lapsuudesta syksyiset illat mökillä, jossa ei ollut sähköjä. Rannan nuotion äärellä istuessa sai kokea ympärillä olevan täydellisen pimeyden. Liekkien valokeilassa saattoi nähdä muiden lähellä olevien kasvot, mutta kaiken muun pimeys nielaisi. Kauempana olevasta mökistä kajastui kynttilöiden valo, ja siinä välissä olikin taas pelkkää pimeää. Vaikka pimeys saattoi pelottaa, silti liekkien valosta hehkui alkukantaista voimaa. Tuon voiman voin tunte vieläkin, katsoessani keittiön pöydällä olevaa kynttilää. 

Voimaantumisen hetkiä kaikille tuleen tuijottajille! Nautitaan syksyn pimeistä illoista! 
<3 <3 <3

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

”Rakasta itseäsi”, oppitunti elämänkoulussa



Ihmettelyä...

Miten ihminen voikaan tuntea itsensä pieneksi silloin, kun oivaltaa jonkin merkityksellisen asian. Voi olla, että sen on aiemmin jo osittain tiedostanut. Mutta kun lopullinen ymmärrys saavuttaa tajuntasi, tuntuu melkein kuin olisit taas eppuluokkalainen, joka viimein on oppinut tuntemaan kellon.

Viime keväänä pysähdyin elämässäni ensi kertaa kunnolla miettimään, kuka olen ja mitä haluan. Uskalsin olla itseni kanssa, kohdata kaikki tuntemukseni. Sain oikeamman suunnan elämälleni ja lähdin kulkemaan elämänpolkua kuunnellen enemmän itseäni. Monia kipuiluja olen kipuillut ja joskus vieläkin mietin, mitä oikein haluan.


Omien ajatusten vahvistuminen

Eilen seikkailin netissä lueskellen kirjoituksia henkisestä kasvusta ja törmäsin Aaro Löfin tekemään videoon, ”Rakasta itseäsi”. En ollut koskaan kuullutkaan miehestä, mutta hänen videonsa pysäytti ajatukseni. Sanat, jotka kuulin, tulivat juuri oikeaan aikaan minulle. Kuinka tärkeää on tehdä itselle hyvää, ilman että se olisi jotenkin itsekästä. Luottaa siihen, että riittää juuri omana itsenään.

Sain tärkeän muistutuksen siitä, että todella kuuntelisin itseäni ja toimisin niin, kuin on minulle hyväksi. Kukaan ei voi tehdä oloani hyväksi, ellen osaa sitä itse. En voi elää kenenkään muun kautta, vain itseni, jos aion todella elää.

Asioiden syventyminen omassa elämässä vaikuttaa siihen, kuinka ne oikeasti muuttavat sinua tai kulkevat mukanasi. Se, että tiedostaa jonkun merkityksen, ei riitä. Tarvitaan syvällinen ymmärrys, ennen kuin voit elää niin kuin sanot. Tarvitaan myös aimo annos rohkeutta, että voi toimia kuten haluaa.

Sinulle, joka ehkä luet tätä. Toivon rohkeutta ja uskallusta elämääsi! Rakasta itseäsi, sillä se tuottaa rakkautta myös ympärillesi! <3  <3  <3



tiistai 6. syyskuuta 2016

Äiti vasaran varressa...

Olen viime aikoina joutunut äitinä ja naisena opettelemaan uusia asioita. Sellaisia, mihin yleensä olen saanut miehistä apua. Olen joutunut menemään oman mukavuusalueen ulkopuolelle ja jopa ylittämään itseni.
Erottuani lasteni isästä olen ollut omillani kaikissa kodin pikkukorjauksissa ja nikkaroinneissa, kuten monet muutkin naiset. Kaikesta olen kuitenkin oppinut, että minäkin kykenen ja pystyn. Lapseni ovat saaneet seurata ähinää ja puhinaa, mutta myös suuria tuuletuksia.


Asenne ratkaisee

Viikonloppuna päätimme vaihtaa makuuhuoneiden järjestyksiä, isolle siskolle toinen ja pikkusiskolle ja äidille toinen. Nuorempi toivoi, että kasattaisi kerrossängyt. Hetken mietin, kysynkö jostain nostoapua, mutta onnistuimme esikoisen kanssa saamaan toisen sängyn toisen päälle. Tunsin itseni Kippari-Kalleksi, kun taiteilin sänky hartioillani. Hieno hetki ja viho viimeinenkin oli, kun tapit loksahtivat paikoilleen, Tuntui pikku jutulta asentaa lopuksi tikapuut.( Onneksi pulttipussi löytyi kaapin kätköistä ).

Viime keväänä kulutin yhden lauantain miettimällä, kuinka saan asennettua rullakaihtimen. Aamun mittailin ja mietin, laitanko kattoon vai seinään. Epätoivo iski tunnin ähinän jälkeen ja suureen ääneen julistin, "miksei äiti osaa laittaa tätä?" "en voi olla niin avuton!" Jätin puuhan sikseen ja lapsille lupasin, "illalla se sujuu". Jotain kai aivoissa päivän aikana tapahtui, sain kuin sainkin illalla verhon paikoilleen, tosin rullausmekanismi meni väärinpäin, mutta huone saatiin pimeäksi. Ei ollut riemulla rajoja, jollekin niin pieni juttu, mutta minulle niin iso!


Aina voi oppia uutta!

Olen oppinut itsestäni uusia puolia. Vuosia luulin olevani avuton monessa "miehisessä"asiassa. Mutta yllättäen kädessäni pysyykin vasara, akkuporakone ja trimmeri aivan siinä missä kenellä tahansa muulla. Kaikenlaiset pienet taulujen kiinnitykset ja huonekalujen kasaamiset eivät tuota ongelmaa. Olen oikeastaan tyytyväinen, että lapseni näkevät, kuinka äitikin osaa tai oppii. Asenne se on joka ratkaisee. Uskaltaako yrittää jotain itselle vaikeaa? Onnistumisen tunne on lopulta niin hieno, että se saa yrittämään!