Erottuani lasteni isästä olen ollut omillani kaikissa kodin pikkukorjauksissa ja nikkaroinneissa, kuten monet muutkin naiset. Kaikesta olen kuitenkin oppinut, että minäkin kykenen ja pystyn. Lapseni ovat saaneet seurata ähinää ja puhinaa, mutta myös suuria tuuletuksia.
Asenne ratkaisee
Viikonloppuna päätimme vaihtaa makuuhuoneiden järjestyksiä, isolle siskolle toinen ja pikkusiskolle ja äidille toinen. Nuorempi toivoi, että kasattaisi kerrossängyt. Hetken mietin, kysynkö jostain nostoapua, mutta onnistuimme esikoisen kanssa saamaan toisen sängyn toisen päälle. Tunsin itseni Kippari-Kalleksi, kun taiteilin sänky hartioillani. Hieno hetki ja viho viimeinenkin oli, kun tapit loksahtivat paikoilleen, Tuntui pikku jutulta asentaa lopuksi tikapuut.( Onneksi pulttipussi löytyi kaapin kätköistä ).
Viime keväänä kulutin yhden lauantain miettimällä, kuinka saan asennettua rullakaihtimen. Aamun mittailin ja mietin, laitanko kattoon vai seinään. Epätoivo iski tunnin ähinän jälkeen ja suureen ääneen julistin, "miksei äiti osaa laittaa tätä?" "en voi olla niin avuton!" Jätin puuhan sikseen ja lapsille lupasin, "illalla se sujuu". Jotain kai aivoissa päivän aikana tapahtui, sain kuin sainkin illalla verhon paikoilleen, tosin rullausmekanismi meni väärinpäin, mutta huone saatiin pimeäksi. Ei ollut riemulla rajoja, jollekin niin pieni juttu, mutta minulle niin iso!
Aina voi oppia uutta!
Olen oppinut itsestäni uusia puolia. Vuosia luulin olevani avuton monessa "miehisessä"asiassa. Mutta yllättäen kädessäni pysyykin vasara, akkuporakone ja trimmeri aivan siinä missä kenellä tahansa muulla. Kaikenlaiset pienet taulujen kiinnitykset ja huonekalujen kasaamiset eivät tuota ongelmaa. Olen oikeastaan tyytyväinen, että lapseni näkevät, kuinka äitikin osaa tai oppii. Asenne se on joka ratkaisee. Uskaltaako yrittää jotain itselle vaikeaa? Onnistumisen tunne on lopulta niin hieno, että se saa yrittämään!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti