Ole läsnä lapsellesi

Ruokapöydässä kuultua...

Kuulin tänään töissä muutamien lasten ruokapöytä-keskustelun, joka pysäytti minut ajattelemaan. He juttelivat vanhemmista ja siitä, kuinka hyvin tai huonosti nämä kuuntelevat, jos on asiaa. Yksi lapsi kertoi, että "meidän isä lupaa aina kaikkia juttuja, mutta ei se yleensä pidä niitä". Toinen lapsi totesi siihen, että "meidänkin isä aina huijaa, sen nimi vois olla huijari". Seuraavaksi vertailtiin äitien käytöstä. "Meidän äiti menee aina tietokoneelle", totesi eräs. "Meidän äiti taas sanoo aina, että kohta", tuumi yksi lapsista. "Sen nimi vois olla kohta, ja isän nimi vois olla huijari, kiteytti joku viimein ja muut olivat samaa mieltä.

Mietin kuulemaani. Tunsin myös piston omassa sydämessä. Olenko minä sanonut liian usein lapselleni, "kohta" tai luvannut jotain, mitä en ole pitänyt? Jokainen vanhempi varmasti syyllistyy tähän, mutta toivottavasti ei liian usein. Kohdataanko me vanhemmat lapsemme todella läsnäolevasti päivän aikana, eikä vain näennäisesti? On eri asia vaikka ruokaa laittaessa ynähdellä lapselle vastauksia ja kuunnella puolella korvalla, kuin istua hetkeksi alas ja katsoa sekä kuunnella lasta juuri sillä hetkellä.

Näen työssäni paljon lapsia, joilla on kokemus, etteivät he tule kuulluksi. Silloin lapsen käytös voi myös olla hyvin levotonta ja huomionhakuista. Lapsi toimii kuin millään ei olisi mitään väliä. Tai hän tekee kaikkensa, että aikuinen reagoisi häneen. Kun asioita aletaan työstää ja lapselle tulee kokemus, että hän voi vaikuttaa omaan elämäänsä, voi käytöskin muuttua. On aina yhtä hienoa nähdä iloisen yllättynyt katse lapsen silmissä, kun hän tajuaa, että hänen puhettaan kuunnellaan oikeasti ja hänen asioistaan ollaan kiinnostuneita.

Meillä aikuisilla on omia kiireitä ja huolia. Olemme osa oravanpyörää: työtä ja kotiarkea, harrastuksia ja ehkä opiskeluakin siinä samalla. Pitäisi ehtiä tehdä monenlaista tai olla joskus tekemättäkin. Yritetään kaiken keskellä muistaa lapsemme, mitä heille jää mieleen omista vanhemmistaan. Haluatko sinä olla "huijari" tai "kohta"? Vai jäädä mieleen siitä, että sinulla oli aikaa kuunnella/katsella/jutella oikeasti. Hyviä läsnäolon hetkiä kaikille!         <3 <3 <3

Voimia tulevaan viikkoon ja oman polun kulkemiseen...

Haluan jakaa tämän syksyisen maiseman. Peilityyni veden pinta ja luonnon kauniit värit, ne saavat mielen rauhoittumaan. Voi kuunnella hiljaisuutta ja nauttia siitä, että vain on. Välillä tuntuu, että oman elämän suunta on hämärän peitossa. Mietin, mitä haluan ja mihin olen matkalla. Ja sitten yhtäkkiä saan huomata, että saan opastusta ja pieniä vihjeitä, kun vain osaan pitää silmäni ja korvani auki. Alla on yksi Tommy Tabermannin runo.  Se tuokoon voimia tulevaan viikkoon! Löytäkäämme omat polkumme, vaikka edessä tuntuisikin olevan muureja. <3 <3 <3

                                                       Voima

                                            Vain ne jotka rakastavat

                                             näkevät polun siellä

                                           missä muut näkevät muurin

                                           Vain ne jotka rakastavat

                                             ovat täysin järjissään

                                            Vain ne jotka rakastavat

                                                      tietävät

                                            Vain ne jotka rakastavat

Voimaantumista ja rauhoittumista kynttilän äärellä...

Kynttilän liekki tai tulen loimotus nuotiossa tai takassa. Niillä on jotenkin taianomainen vaikutus minuun.Voisin istua tuntikausia ja tuijotella tulta. Onko se joku alkukantainen juttu, mikä tulessa kiehtoo? Tuleeko se jostain syvältä geenimuistista? Kivikaudelta asti ihminen on viettänyt aikaa tulen äärellä, se on suojannut, lämmittänyt ja kypsentänyt ruokaa. Tuli on ollut läsnä monenlaisissa henkisissä riiteissä... 

Kulunut viikko on ollut tiivis ja iltaisin ajatukset ovat laukanneet, kiire meinaa jäädä päälle. Mutta, kun sytytän kynttilään tulen, ehkä useampiinkin, tunnelma kotona muuttuu. Kynttilän liekillä on rauhoittava vaikutus. Aivan kuin katsoisi liekin tanssia kynttilän sydämen ympärillä. Kynttilän vaikutusta tehostaa vielä syksyn pimeys ja se, ettei laita huoneeseen muuta valaistusta.

Vuosien varrella olen käyttänyt kynttilää apukeinona lasten rauhoittamisessa iltapalalle. Syksyisin olemme tehneet kynttilä-iltapalasta toistuvan tavan. Hämärässä on hyvä kelailla päivän juttuja ja tehdä päätöstä päivälle. Turvallisena vaihtoehtona olen käyttänyt joskus sähkökynttilöitä. Nyt lasten ollessa isompia, voi jo käyttää aitojakin. 

Mieleeni on jäänyt omasta lapsuudesta syksyiset illat mökillä, jossa ei ollut sähköjä. Rannan nuotion äärellä istuessa sai kokea ympärillä olevan täydellisen pimeyden. Liekkien valokeilassa saattoi nähdä muiden lähellä olevien kasvot, mutta kaiken muun pimeys nielaisi. Kauempana olevasta mökistä kajastui kynttilöiden valo, ja siinä välissä olikin taas pelkkää pimeää. Vaikka pimeys saattoi pelottaa, silti liekkien valosta hehkui alkukantaista voimaa. Tuon voiman voin tunte vieläkin, katsoessani keittiön pöydällä olevaa kynttilää. 

Voimaantumisen hetkiä kaikille tuleen tuijottajille! Nautitaan syksyn pimeistä illoista! 

<3 <3 <3

”Rakasta itseäsi”, oppitunti elämänkoulussa

Ihmettelyä...

Miten ihminen voikaan tuntea itsensä pieneksi silloin, kun oivaltaa jonkin merkityksellisen asian. Voi olla, että sen on aiemmin jo osittain tiedostanut. Mutta kun lopullinen ymmärrys saavuttaa tajuntasi, tuntuu melkein kuin olisit taas eppuluokkalainen, joka viimein on oppinut tuntemaan kellon.

Viime keväänä pysähdyin elämässäni ensi kertaa kunnolla miettimään, kuka olen ja mitä haluan. Uskalsin olla itseni kanssa, kohdata kaikki tuntemukseni. Sain oikeamman suunnan elämälleni ja lähdin kulkemaan elämänpolkua kuunnellen enemmän itseäni. Monia kipuiluja olen kipuillut ja joskus vieläkin mietin, mitä oikein haluan.

Omien ajatusten vahvistuminen

Eilen seikkailin netissä lueskellen kirjoituksia henkisestä kasvusta ja törmäsin Aaro Löfin tekemään videoon, ”Rakasta itseäsi”. En ollut koskaan kuullutkaan miehestä, mutta hänen videonsa pysäytti ajatukseni. Sanat, jotka kuulin, tulivat juuri oikeaan aikaan minulle. Kuinka tärkeää on tehdä itselle hyvää, ilman että se olisi jotenkin itsekästä. Luottaa siihen, että riittää juuri omana itsenään.

Sain tärkeän muistutuksen siitä, että todella kuuntelisin itseäni ja toimisin niin, kuin on minulle hyväksi. Kukaan ei voi tehdä oloani hyväksi, ellen osaa sitä itse. En voi elää kenenkään muun kautta, vain itseni, jos aion todella elää.

Asioiden syventyminen omassa elämässä vaikuttaa siihen, kuinka ne oikeasti muuttavat sinua tai kulkevat mukanasi. Se, että tiedostaa jonkun merkityksen, ei riitä. Tarvitaan syvällinen ymmärrys, ennen kuin voit elää niin kuin sanot. Tarvitaan myös aimo annos rohkeutta, että voi toimia kuten haluaa.

Sinulle, joka ehkä luet tätä. Toivon rohkeutta ja uskallusta elämääsi! Rakasta itseäsi, sillä se tuottaa rakkautta myös ympärillesi! <3  <3  <3

Äiti vasaran varressa...

Olen viime aikoina joutunut äitinä ja naisena opettelemaan uusia asioita. Sellaisia, mihin yleensä olen saanut miehistä apua. Olen joutunut menemään oman mukavuusalueen ulkopuolelle ja jopa ylittämään itseni.

Erottuani lasteni isästä olen ollut omillani kaikissa kodin pikkukorjauksissa ja nikkaroinneissa, kuten monet muutkin naiset. Kaikesta olen kuitenkin oppinut, että minäkin kykenen ja pystyn. Lapseni ovat saaneet seurata ähinää ja puhinaa, mutta myös suuria tuuletuksia.

Asenne ratkaisee

Viikonloppuna päätimme vaihtaa makuuhuoneiden järjestyksiä, isolle siskolle toinen ja pikkusiskolle ja äidille toinen. Nuorempi toivoi, että kasattaisi kerrossängyt. Hetken mietin, kysynkö jostain nostoapua, mutta onnistuimme esikoisen kanssa saamaan toisen sängyn toisen päälle. Tunsin itseni Kippari-Kalleksi, kun taiteilin sänky hartioillani. Hieno hetki ja viho viimeinenkin oli, kun tapit loksahtivat paikoilleen, Tuntui pikku jutulta asentaa lopuksi tikapuut.( Onneksi pulttipussi löytyi kaapin kätköistä ).

Viime keväänä kulutin yhden lauantain miettimällä, kuinka saan asennettua rullakaihtimen. Aamun mittailin ja mietin, laitanko kattoon vai seinään. Epätoivo iski tunnin ähinän jälkeen ja suureen ääneen julistin, "miksei äiti osaa laittaa tätä?" "en voi olla niin avuton!" Jätin puuhan sikseen ja lapsille lupasin, "illalla se sujuu". Jotain kai aivoissa päivän aikana tapahtui, sain kuin sainkin illalla verhon paikoilleen, tosin rullausmekanismi meni väärinpäin, mutta huone saatiin pimeäksi. Ei ollut riemulla rajoja, jollekin niin pieni juttu, mutta minulle niin iso!

Aina voi oppia uutta!

Olen oppinut itsestäni uusia puolia. Vuosia luulin olevani avuton monessa "miehisessä"asiassa. Mutta yllättäen kädessäni pysyykin vasara, akkuporakone ja trimmeri aivan siinä missä kenellä tahansa muulla. Kaikenlaiset pienet taulujen kiinnitykset ja huonekalujen kasaamiset eivät tuota ongelmaa. Olen oikeastaan tyytyväinen, että lapseni näkevät, kuinka äitikin osaa tai oppii. Asenne se on joka ratkaisee. Uskaltaako yrittää jotain itselle vaikeaa? Onnistumisen tunne on lopulta niin hieno, että se saa yrittämään! 

Elämäni huoneentaulu

Kun erosin ja muutin omaan asuntooni, sain hyvältä ystävältäni lahjaksi taulun. Siinä on kuvattuna suuri lintu siivet levällään, hieman joutsenen näköinen. Vieressään seisoo pitkähiuksinen tyttö ja he katsovat yhdessä aavalle ulapalle kallioisella rannalla seisoen.

Pienen kuvan alapuolella on teksti, joka merkitsee minulle hyvin paljon. Taulu tulee olemaan aina makuuhuoneeni seinällä ja tulen katsomaan sitä joka ikinen elämäni päivä. Tähän tauluun kiteytyy kaikki se, mitä tunsin löytäessäni rohkeuden jättää entinen elämäni ja nousta omille siivilleni.  

Siivet

Sulka rehellisyydestä

sulka rohkeudesta

sulka uskosta ja urheudesta.

Sata sulkaa suuresta surusta

tuhat onnen tuntehista

sulka suurin sielun kipinästä.

Sulista kasvavat

suuret kantavat siivet.

Tuuleen, tuleen, varjoon, valoon

- päivään huomiseen.

                                                                  

En tiedä, kenen teksti mahtaa olla, mutta kun sain taulun ensimmäistä kertaa käteeni, se kosketti minua syvästi. Joko Sinä olet löytänyt oman huoneentaulusi? Se voi tulla yllättäen elämääsi, niin kuin minulla. Tai voit kenties valmistaa sen itse. Kirjoittaa ja kuvata Sinulle tärkeät asiat. Sanat, jotka antavat sinulle voimaa joka päivä. <3

Pieniä hetkiä jonkun elämästä...

         

Matkustin viikonloppuna bussilla useamman tunnin matkan ja sain seurata pieniä hetkiä eri ihmisten elämästä. Jotenkin ne kaikki olivat omalla tavallaan tunteita herättäviä ja kertoivat elämän todellisuudesta. Iloista, surusta, kasvamisesta ja irti päästämisestä, pärjäämisestä.

Rohkeutta

Näin kuinka eräs äiti saattoi lapsensa bussiin ja vakuutti n. 8-vuotiaalle, että isä olisi vastassa perillä.Tyttö istui keskellä tuntemattomia aikuisia koko 300 kilometrin matkan. Mukana oli reppu ja unikaveri. Mitä mahtoi lapsi ajatella elämästään, ehkä tällainen liikkuminen oli hänelle arkipäivää? Sisimmässäni ihailin lapsen rohkeutta. Kuinka hän suhtautui tyynesti koko asiaan, tai ainakin siltä näytti ulospäin.

Irti päästämistä

Huomasin myöskin, kuinka linja-autoasemalla oli vanhempia saattamassa opiskelemaan lähteviä nuoria. Jotenkin minua kosketti eräs isä, joka taputti poikaansa olkapäälle ja jäi katsomaan tämän siirtymistä bussin syövereihin. Isä käveli edestakaisin bussin ulkopuolella, kädet puuskassa ja ilme peruslukemilla. Kasvoista kuitenkin näki, kuinka hän kamppaili tunteidensa kanssa. Päästää lapsi lentämään omilla siivillään, ei se ole helppoa.

Ystävyyttä

Takanani istui kaksi n. 14-vuotiasta poikaa skeittilautoineen. Kuuntelin kaverusten keskustelua, josta kävi ilmi, kuinka erilaisissa oloissa perheissä eletään. Ymmärsin, että nämä pojat ovat tärkein perhe toisilleen. He juttelivat kuinka kallista on ostaa valmiita sämpylöitä kahvion baarista. Toinen söi hedelmiä ja kehui niiden terveellisyyttä kaverilleen. Karkit he jakoivat tasan, paras pala tarjottiin kaverille. Kuulin rivien välistä toisesta välittämistä, kaverista huolehdittiin. Kuulin myös, kuinka toinen pojista totesi, ettei kotona ole varmaankaan mitään ruokaa kaapeissa, Eikä ketään kotona, kun hän sinne menee.

En yllättynyt, mutta silti kuulemani liikautti sydäntäni. Eikö jokaisen lapsen oikeus ole, että tulee huolehdituksi ja voi turvautua aikuiseen? Kuinka voikaan olla sattumaa, miten elämä kulkee ja kuljettaa, meitä isoja ja myös pieniä ihmisiä. Pidetään lähimmäisistämme huolta, annetaan lapsillemme rakkautta ja huolenpitoa. Opetellaan päästämään irti ja rohkaistaan itsenäistymään, kun sen aika on. <3 <3 <3

Tiukoilla vanhemmillako valehtelevat lapset?

Ajatuksia herättävä uutinen

Luin hetki sitten uutisen tutkimuksesta, jossa oli havaittu lasten valehtelevan helpommin ja taitavammin, jos heidän kasvatuksensa on ollut tiukkaa tai ankaraa. Jutun mukaan ankaramman kasvatuksen saaneet lapset eivät uskaltaneet puhua niin usein totta verrattuna rennomman kasvatuksen saaneisiin lapsiin.

En tiedä kuinka laadukas tutkimus oli kyseessä, mutta mieleeni tuli heti, että väittämä voisi pitää paikkaansa. Olen työssäni tavannut satoja lapsia ja kyllä havainnut saman asian. Kun lapsi on oppinut, että huonosta käytöksestä tai joskus pienestäkin vahingosta, tulee iso rangaistus tai ainakin tiukka puhuttelu, hän yrittää peitellä tekojaan mahdollisimman hyvin. Vanhemman reaktio lapsen tekoon voi olla myös vähättelyä ja lapsen huomiotta jättämistä tai mitätöintiä. Kasvatus voi olla tiukkaa ja ankaraa, vaikka kovia sanoja tai äänen korottamista ei esiintyisi.

Lapset ovat herkkiä huomaamaan ja vaistoamaan aikuisten tunnetiloja, samoin kuin heillä on valtava halu miellyttää omia vanhempiaan ja saada heiltä hyväksyntää ja kiitosta. Olen tavannut useita lapsia, jotka ovat olleet todella taitavia valehtelijoita. He ovat osanneet selittää asiat omaksi parhaakseen hyvin uskottavalla tavalla ja ellei joku aikuinen olisi havainnut heidän todellisia tekojaan, näiden lasten tarinoita olisi uskottu.

Yleensä tällaisilla lapsilla on ollut normaalia ankarammat kasvuolosuhteet. Perheessä on voinut olla monenlaisia vaikeuksia, josta johtuen vanhemmat ovat kasvattaneet lapsia tiukassa kurissa. On voimut olla myös ymmärtämättömyyttä kasvatuskeinoista tai siirretty omia lapsuuden kokemuksia seuraavaan sukupolveen.

Omakohtainen kokemus

Olen itse kasvanut perheessä, jossa isä oli tiukka, jopa ahdasmielinen äidin yrittäessä pehmentää siinä välissä. Minulla on ollut iäkkäät vanhemmat ja kasvatukseni oli aika vanhanaikaista. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että valehtelin lapsena silmät kirkkaana vain siitä syystä, että tiesin mitä minulta odotettiin. Mitä minun kuului sanoa ja mitä minun olisi pitänyt tehdä. Nyt ymmärrän, että se oli selviytymiskeino, sillä minuun kohdistui monenlaisia odotuksia, jotka olisin halunnut täyttää.

Huomasin, että minun haluttiin pärjäävän. Niinpä valehtelin aina, kun äiti kysyi kiusaamisesta koulussa, että "hyvin menee, ei kiusata". Koko yläaste oli sinnittelyä päivästä toiseen. Soitonopettajani halusi minusta ammattimuusikon ja lisäsi päivittäisiä harjoitusminuutteja aina lisää. Hänellekin valehtelin harjoittelevani tuntikausia, vaikka en soittanut edes joka päivä. Minä olin kiltti tyttö, joka halusi miellyttää kaikkia. Jännitin lähes paniikonomaisesti kaikkea esiintymistä, mutta koskaan en myöntänyt sitä kysyttäessä, sillä se olisi ollut heikkouden merkki.

Aikuisen tärkeä tehtävä

En siis yhtään hämmästele tutkimusta, jossa ankarat olosuhteet saavat lapsen valehtelemaan. Lapsi tekee mitä tahansa selvitäkseen elinympäristössään, oli se millainen tahansa. Pelko siitä, ettei tule hyväksytyksi, saa tekemään monenlaisia asioita. Yksi pieni poika lupasi kerran minulle rahaa, jos en vain kerro hänen vanhemmilleen, että hän oli kiusannut jotain toista.

Meillä aikuisilla on avaimet siihen, millaisessa ympäristössä ja ilmapiirissa lapset kasvavat. Osaammeko luoda sellaisen maailman, jossa erehtyminen ja epäonnistuminen ovat sallittuja? Jokainen tekee joskus jotain väärää, lapset testaavat rajojaan. Muistammeko tuoda esiin sen, että teko on tuomittava, ei lapsi? Itse tunnen onnistumisen kokemuksen silloin, kun lapsi, oma tai vieras, uskaltaa kertoa minulle, jos on toiminut väärin. Palkitsen aina lapsen rohkeudesta sanoa asiat ääneen, Luottamus aikuisen ja lapsen välillä on tärkeää. Sen luottamuksen ilmapiirin voimme me aikuiset luoda ja opettaa lapsillemme, että he ovat rakkaita kaikista teoistaan huolimatta.

Musiikki herättää tunteita...

Tänään kuulin autolla ajaessani radiosta Suvi Teräsniskan kappaleen "Hento kuiskaus". Palasin heti mielessäni siihen elämäntilanteeseeni, jolloin  tuo kappale soi päässäni.

  

                                         Hento Kuiskaus Pimeässä...

                                                      "Tahtoisin sen tunnustaa
                                                       Kukaan ei oo yhtä tärkeä
                                                       Tätä yötä kun kanssasi kuljen

                                                       Uskalla en liikahtaa
                                                       Enkä lumousta särkeä
                                                       Kaiken muun tästä huoneesta suljen...

                                                       Hento kuiskaus pimeässä
                                                       Se pyytää viereeni vielä jää
                                                       Hyvä on hiljaa olla tässä
                                                       Mennyttä en luonas enää nää..."

Pystyin muistamaan tuntemuksia tuolta ajalta, näin mielessäni hetkiä ja maisemia. Näin ihmisen, johon kappale liittyi. Hämmästyin taas kerran musiikin voimaa, kuinka se voi palauttaa jonkin asian, tilanteen tai tunteen niin elävänä tajuntaani. 

Minuun musiikki on vaikuttanut aina voimakkaasti. Voisin kuvailla koko elämäni erilaisten biisien avulla. Etenkin sanoilla on merkitystä, vaikkakin melodiat jäävät nopeammin mieleeni. Mutta sanat kertovat aina tarinan, ja joskus se tarina tuntuu olevan kuin suoraan omasta elämästä.

                                            Onnen tähdet

Mukanani on kulkenut Juha Tapion kappale "Onnen tähdet", jonka sanat kuvaavat nuoruuttani hyvin osuvasti. Ehkä se on sellaista perus nuoren tytön elämää, en tiedä, mutta minuun se kolahti. 

                                              "Kirjastossa istuu aina iltaisin.
                                                Lukee siellä lainaamansa romaanin.
                                                Kun kaupat menee kiinni
                                                se kiertää ostarin
                                                vielä kerran hidastuvin askelin.
                                                Sen naapurit kai tietää,
                                                vaikkei puhu ääneen.
                                                Joka loppiainen sukulaiset muistuttaa:

                                                Synnyit maailmaan alla onnen tähtien.
                                                Ei vastaa sanaakaan mutta silmät tulta lyöden
                                                kauniisiin kasvoihin hymyn taistelee.
                                                Vielä jonnekkin onnentähden mä teen!

                                                Koulussa sen kirjoitukset ääneen luetaan.
                                                siitä opettajat sanoo aina niin;
                                                Tuosta työstä me tullaan kyllä vielä kuulemaan.
                                                Ja se kirjoittelee niihin aineisiin
                                                kuinka sunnuntaisin perhe harrastaa
                                                ja vieraatkin voi tulla kylään ihan milloin vaan"...

Sanojen takaa voin vieläkin aistia sen tunteen, joka sisälläni myllersi. Ympärilläni olevat ihmiset pitivät minua onnekkaana ja ajattelivat elämäni olevan kaikin puolin kunnossa, mutta kuka todella tunsi minut? Kohtasiko kukaan oikeaa minua eikä sitä miltä näytin ulospäin? Tai kysyi, mitä minulle oikeasti kuului?

                                               Vapaa...

                                             "Mä olen kyllästynyt niihin,
                                               Voimiin jotka ohjailee mun elämää.
                                               Jotka vie mukanaan ja itseensä rakastuttaa.
                                               En tiedä onko se väärin,
                                               Kun en suostunutkaan pystyyn kuolemaan.
                                               Sillä niin olis käynyt,
                                               Jos ois jäänyt eiliseen kii...

                                              "En odota yllätystä,
                                                En pidätä hengitystä.
                                                Mä haluan jättää sen kaiken taakse.
                                                Tää, mun pakoni loppuun juostu on..."

Kaija Koo on laulanut radion täydeltä tätä kappaletta. Kuinka ollakaan, lasteni laulaessa takapenkillä biisin mukana, minä vain ajattelin, kuinka totta sanat ovat minulle. En ole pystynyt oikein nauttimaan kappaleesta, sillä sen ajatuksiini tuomat asiat ovat olleet liian kipeitä. 

                                           Kun aika on...

                                     "Kun aika on niin saavuthan sä silloin luo,

                                       Mä ilmoitan kun on päivä tuo,
                                       Kun aika on, niin heti saat sen tietää.
                                       Mä en voi olla kertomatta en.

                                       Kun aika on niin auringon näät nousevan
                                       Ja kuulet mun sua kutsuvan.

                                       Kun aika on, taas leikitään,
                                       Sinut jälleen nään.
                                       Sä saavuthan, kun aika on,
                                       Niin uudelleen sä kaiken saat,
                                       Mä leikistämme silloin totta teen..."

Tähän loppuun paljastin tämän hetkisen biisin, joka kuvaa nyt elämääni parhaiten. Siihen sisältyy toivoa, unelmia, haaveita... <3

Villinainen sisälläsi

Minulla oli vuosia ja vuosia usein selittämättömän ärtynyt olo. Vaikka pyrin tekemään paljon asioita ja saamaan tyydytystä perheestäni, töistäni ja harrastuksistani, mikään ei tuntunut auttavan. Vaihdoin työpaikkaa, muutin eri asuntoon, mutta ei. Kolmekymppisenä ajattelin sen olevan ikäkriisi, mutta se ei mennytkään ohi, vaikka vuosia tuli lisää.

Kirja, joka auttoi ymmärtämään

Usein keskustelin ystävieni kanssa tästä aiheesta ja pohdin, mikä minulta puuttuu, miksen ole onnellinen elämässäni ? Vuodet kuluivat, avioliittoni kriisiytyi. Avioeron jälkeen elämäni oli käännekohdassa ja sain kerran lahjaksi kirjan nimeltä Naiset, jotka kulkevat susien kanssa. Kun aloin lukea tiiliskiven paksuista teosta, aloin ymmärtää itseäni ja mistä kaikki edellä kuvaamani oli johtunut. Kirjan kirjoittaja on amerikkalainen filosofian tohtori Clarissa Pinkola Estes, joka on työskennellyt psykoterapeuttina yli 40 vuoden ajan.

Kesyttämätön Villinainen

Pinkola Estes kuvaa kaikissa naisissa syvällä olevaa olemusta, villinaista,kesyttämätöntä itseä,  jonka tukahduttaminen aiheuttaa monenlaisia oireita:  ” Itsensä tunteminen poikkeuksellisen kuivaksi, uupuneeksi, hauraaksi, masentuneeksi, hämmentyneeksi, vaiennetuksi, mykistetyksi, haluttomaksi. Pelkääminen, pysähtyneisyyden ja heikkouden tunne; tunteet inspiraation, elinvoiman, sielukkuuden ja merkityksen puuttumisesta; jatkuva häpeän –ja kiukuntunne; tunteet epävakaudesta, jumittumisesta, musertumisesta ja hulluudesta”.

Tätä kaikkea elämässäni oli ollut. Olin hymyssä suin yrittänyt toteuttaa ympäristöni ja perheeni vaatimuksia, näyttänyt ulospäin viihtyväni roolissani, vaikka sieluni voi pahoin. En ollut kuunnellut itseäni vaan lähes kadottanut yhteyden sisimpääni. Olin melkein hukannut yhteyden villinaiseen.

Lukiessani kirjaa eteenpäin koin voimaantumista ja eheytymistä. 

Clarissa Pinkola Estes kirjoittaa myös: ”Millainen vaikutus villinaisella on naisiin? Kun hän on liittolaisemme, johtajamme, esikuvamme ja opettajamme, näemme maailman kahden silmän sijasta intuition monin silmin. Kun luotamme vaistoihimme, olemme kuin tähtitaivas, joka tarkastelee maailmaa tuhansin tähtisilmin. Villi olemus sisältää tarinat, unet, sanat, laulut sekä merkit ja symbolit eli vertauskuvat. Se on sekä kulkuväline että päämäärä”.

Kuuntele villinaista

Päästäessäni villinaisen äänen kuuluviin, epämääräinen ärtymyksen ja turhautumisen tunteeni katosi. Elämästäni tuli enemmän tarkoituksenmukaista. Olin tyytyväinen valintoihini, en enää haikaillut jonkin selittämättömän perään. Villinainen sinussa rohkaisee toteuttamaan omia unelmia, tekemään mahdottomasta totta. Toteuttamaan itseäsi: laulamaan tai tanssimaan, kirjoittamaan tai leipomaan, maalaamaan tai rakentamaan, ihan mitä vain itse haluat. Jos Sinä et kuule vielä villinaisen ääntä, hakeudu hiljaisuuteen ja kuuntele, mitä sillä on sanottavana. <3

Onnenhetkiä

Tämän päivän kirjoitus menikin myöhäiseen, johtuen siitä, että lapseni tulivat luokseni taas isäviikon jälkeen. Noin puolitoista vuotta olemme eläneet vuoroviikko-systeemiä ja tietyt tunteet eroissa ja jälleennäkemisissä ovat pysyneet samoina...

Onnen tunne yllättää

Oletko Sinä joskus tuntenut yllättäen ja odottamatta onnen tunteen, joka vain välähtää mieleesi kuin salama kirkkaalta taivaalta? Minulle kävi tänään niin, kun olin saanut lapset ja kissan ruokittua. Astuin ulos takapihalle, missä aurinko paistoi ja lämmin tuuli puhalsi kasvoilleni. Kissa tuli puskemaan jalkaani ja kumarruin silittämään sen turkkia. Juuri silloin tunsin sen, kuinka olin onnellinen juuri siinä hetkessä.

Timantti helminauhassa

Olin onnellinen, että sain taas lapseni luokseni ja kuulin heidän nauruaan ja leikkiään. Kukaan muu kuin toinen äiti ei voi tietää, mitä on kaivata lapsiaan suunnattomasti. Tai aavistaa sitä tunnetta, kun saa heidät taas lähelleen. Onnenhetkiä ei tunne usein, siis sellaisia voimakkaita, jotka kuristavat kurkkua ja saavat sanattomaksi. Sillä silloin tunne ikään kuin täyttää sinut hetkeksi. Joku kuvaa sitä läikähdykseksi rinnassa. Se on kuin kirkas timantti arkisessa elämän helminauhassa.

Onnellisuuden kokemukset vievät eteenpäin, luovat uskoa tulevaisuuteen ja antavat tunteen, että elämä kantaa. Kokemukset tulevat yllättäen ja usein hyvin arkisessa tilanteessa. Voisiko siitä tehdä johtopäätöksen, että suureen onnen ei tarvita suuria asioita, että pienetkin riittävät? Onnenhetkiä ei tarvitse tavoitella, ne löytävät Sinut kyllä, kun hetki on oikea. Kuka tietää, milloin saa kokea seuraavan onnenhetken? Ehkä se on jo huomenna...

Kosketuksen voima

Erilaisia tapoja koskettaa

Kosketuksen voima näyttää mahtinsa elämän eri tilanteissa. Surun hetkellä lämmin halaus tai kädenpuristus voi kertoa enemmän kuin tuhat sanaa. Pienen lapsen ikävään auttaa turvallinen syli. Levoton leikki-ikäinen voi rauhoittua kuuntelemaan, kun aikuinen laittaa kätensä tämän olkapäälle tai selkään. Vastarakastuneet parit kulkevat käsi kädessä, koska heidän on vaikea olla koskettamatta toisiaan. Samoin oman kumppanin koskettaminen arjessa ohimennen, hipaisu selkään tai niskaan tai joku muu läheisyyden osoitus, antavat parisuhteelle elinvoimaa.

Korvaako digiaika kosketuksen?

Joskus pelkään, että me ihmiset olemme ajautumassa kauemmaksi toisistamme. Nykylapset juoksevat ympäri katuja metsästäen virtuaalisia otuksia, kun ennen leikittiin hippaa tai rosvoa ja poliisia. Perheissä kaikilla on jokin digilaite, jolla kulutetaan aikaa. Lapset voivat kuunnella sängyissään netistä äänisatuja, kun ennen he kuuntelivat aikuisen kainalossa kirjan lukua. Pariskuntia ohjeistetaan varaamaan yhteisiä aikoja kalentereistaan, jotta voisivat harrastaa seksiä ja viettää laatuaikaa kahdestaan. Onko spontaani koskettaminen jo kohta historiaa?

Keho muistaa

Ihmisen keho muistaa kosketuksen. Lapset ovat siitä hyvä esimerkki, toistuvasti he toivovat, että heitä silitettäisiin ennen nukkumaan menoa. Hyvä ja turvallinen kosketus eheyttää ja tukee oman minäkuvan ja itsetunnon kehitystä. ”Olen hyvä tällaisena, minusta pidetään huolta, olen tärkeä”.

Toivon, että emme unohda kaiken kiireen ja uuden teknologian kehittymisen keskellä toisiamme. Muistaisimme koskettamisen merkityksen ja opettaisimme sen lapsillemmekin. <3 <3 <3

Vetovoiman laki - voiko se toimia?

Ensimmäinen kokeiluni

Eräs ystäväni puhui minulle pari vuotta sitten vetovoiman laista. Elämäni oli solmussa ja siitä ulospääsy tuntui melkein mahdottomalta. En aluksi oikein pitänyt asiaa huomion arvoisena. Voisiko muka pitää paikkaansa, että jos ajattelet hyviä asioita, niitä alkaa tapahtua ja jos ajattelet huonoja asioita, niitä puolestaan tapahtuu? Voiko ajatuksilla olla niin paljon tehoa meidän elämässämme?

Useamman kerran puhuttuamme, ajattelin kokeilla ihan muutamalla asialla, joita ajattelisin joka aamu ja ilta ja joskus päivälläkin. Olin syvällä epätoivon suossa, vaikea tilanne parisuhteessa vei kaikki voimani. Aloin päättäväisesti ajatella joka päivä: "elämäni muuttuu paremmaksi, minulle tapahtuu hyviä asioita".

Meni vajaa puoli vuotta ja huomasin elämäni tosiaan muuttuneen. Olimme eronneet mieheni kanssa, saimme sovittua lastemme huoltajuudesta ja ennen kaikkea minulla oli tilaa hengittää omana itsenäni ja olla rauhassa jatkuvilta riidoilta. Muistan silloin miettineeni, voisiko tämä olla vetovoiman ansiota? Toteutuiko se hyvä, mitä pyysin?

Kirja nimeltä "Salaisuus"

Meni jälleen noin puoli vuotta ja minulle suositeltiin luettavaksi kirjaa nimeltä Salaisuus, jonka on kirjoittanut Rhonda Byrne. Hän kertoo vetovoiman laista ja kuinka se toimii. Lyhyesti tiivistettynä: Vetovoiman laissa hyvä energia vetää puoleensa hyvää energiaa. Kaikki ajatukset tulee keskittää siihen, mitä haluat sinulle tapahtuvan. Ja itse asiassa sinun pitää jo ajatella, että toivomasi on totta, mutta oikea aika ei vielä ole aivan käsillä. Joka päivä tulee ajatella. "hienoa, että olen jo päivän lähempänä sitä hyvää, mitä olen toivonut". Ajatusten keskittäminen hyvään tehostuu vielä, kun olet kiitollinen jo siitä, mitä sinulla on.

Luin Salaisuus -kirjan ja siinä kerrotut asiat tuntuivat melkein liian uskomattomilta. Että vetovoiman lain avulla voisi ansaita rahaa, edetä uralla, parantaa ihmissuhteita tai löytää uusia. Että lakia hyväksi käyttämällä voisi mullistaa omaa elämäänsä. Pureskelin kaikkea lukemaani useamman kuukauden, kunnes päätin toden teolla kokeilla sen voimaa. Voisiko se todella toimia, vai olisiko kaikki jotain "huuhaa höpinää".

Ajatusten keskittäminen

Aloitin siitä, että tein listan asioista, mitä toivon tulevalta mahdolliselta parisuhteelta. Sitten aloin ajatella joka kerta, kun maksoin laskuja: "Ei hätää, rahaa tulee kyllä kohta lisää tavalla tai toisella".  Meni jokunen kuukausi ja tapasin miehen, joka toteutti parisuhde-listani asioita hämmästyttävällä tavalla. Taloudelliset asiat alkoivat myös muuttua. Odottamattomalla tavalla ympärilläni olevat ihmiset alkoivat  tarjota minulle asuntoja lomakäyttöön tai maksoivat lounaita ja kahvilakäyntejä. Olen saanut lahjakortteja ja yllättäviä alennuksia eri liikkeissä. Mikä vielä ihmeellisintä, olen saanut pari palkankorotusta lyhyessä ajassa.

Kaikki kertomani on tietenkin voinut tapahtua omasta ansiostani, eikä vain ajatteluni tai toiveideni kautta. Mutta jollain tavalla olen alkanut uskoa vetovoiman lakiin. Hyvä saa aikaan hyvää, eikö se kuulosta loogiselta? Ei minulle loppujen lopuksi ole väliä mistä nämä asiat johtuvat, hienointa on, että ne tapahtuvat! Olisi mielenkiintoista kuulla muiden tarinoita, voiko vetovoiman laki tosiaan toimia?  Onko Sinulla kenties omakohtaisia kokemuksia asiasta?

Hyvät teot hämmentävät

Autokorjaamolla

Ajattelin kertoa viime viikkoisesta vierailustani autokorjaamolla. Näin naissukupuolen edustajana menen joka kerta hieman jännittyneenä korjaamon ovesta sisään. Yritän hokea mielessäni autoni rekisterinumeroa, ( jonka tosin nyt jo alan muistaa ulkoa ).Olen siellä kerta kaikkiaan epämukavuussalueellani ja tuntuu kuin kaikki vähäisinkin autotietämykseni häviää mielestä.

Tällä kertaa oli kyse pienestä jutusta, toinen valo edestä oli palanut, mutta en osannut sitä vaihtaa. Olin viimeksi käynyt kuukautta aiemmin teettämässä ison huollon ja valmistauduin nytkin korjaamolle mennessä kalenteri kourassa ajanvaraukseen.

Hyviä tekoja

Yllätyin iloisesti, kun lamppu luvattiin vaihtaa samantien. Vielä iloisemmin yllätyin, kun kuulin, ettei se maksa minulle mitään. "Viime kerralla oli niin iso remontti, että laitetaan tämä samaan laskuun", sain kuulla ja näin kuinka tämä lasku revittiin silmieni edessä. Olin hämmentynyt tällaisesta hyvästä teosta, sillä olen tottunut maksavana asiakkaana tosiaan maksamaan kaikesta mahdollisesta. Tässä tapauksessa minuun kolahti juuri HYVÄ TEKO, ei niinkään sen rahallinen arvo.

Kiittelin hymy korvissa korjaamon miestä ja lähdin ulos etsimään autoani. Vielä ihan hämmentyneenä tähyilin parkkipaikkaa ja lopulta kuljin autojen välissä yrittäen paikantaa oman ajokkini. Silloin kuulin korjaamon ovelta huutelua ja katsoessani siihen suuntaan, näin autoni aivan oven eteen parkeerattuna. Olin kulkenut autoni ohi varmasti metrin päästä huomaamatta sitä!

Tällaiset arjen pienet hyvät teot voivat yllättää totaalisesti. Ne hämmästyttävät nykymaailmassa, missä enemmänkin jokainen tuntuu ajattelevan omaa etuaan ja pitävän niistä tiukasti kiinni. En ollut vähään aikaan kokenut vastaavaa, joten ei ihmekään, että havainnointikykyni sumentui hetkeksi, enkä nähnyt edessäni olevaa autoanikaan.

Haaste

Hyvä teko toiselle tuottaa paljon iloa sekä tekijälle, että vastaanottajalle. Voiko maailmassa olla liikaa hyviä tekoja? Luulen, että ei, joten miksei tehtäisi niitä enemmän?  Haastan itseni ja Sinut yllättämään läheisesi tai vaikka jonkun vieraankin hyvällä teolla. Ehkä vieraalle, täysin tuntemattomalle henkilölle tehty hyvä teko on vaikutukseltaan kaikkein tehokkain. Kokeile, yllätä ja ylläty!

Vaistojen varassa

Järki ennen tunnetta

Kuinka usein sinä olet kuullut kommentin: "Ajattele nyt järkevästi" tai olet kenties itseksesi miettinyt: "tämä on järkevä ja hyvä päätös, näin minun kuuluu ja pitää tehdä". Maailma on pullollaan järkisyitä ihan kaikkeen.

Olen pitänyt itseäni aina perus "järki-ihmisenä", joka tekee päätöksiä harkittuaan ensin, mikä asiassa kuin asiassa on järkevin vaihtoehto. Siis järkevin, ei ehkä paras. Taloudellisesti järkevä tai ympäristön kannalta hyväksyttävin vaihtoehto. Jotenkin kummasti jo äidinmaidosta saakka minuun on juurtunut tämä piirre, puntaroida eri vaihtoehtoja, mutta enemmän muiden ihmisten kautta kuin itseni.

Kun et voi enää perustella kaikkea järjellä

En tiedä, onko jollekin muulle käynyt samoin kuin minulle, mutta minä järkeilin itseni loppuun. Elämän varrella on hetkiä, jotka muistan näin jälkikäteen selvästi. Hetkiä, jolloin olen miettinyt isoja päätöksiä, puntaroinut vaihtoehtoja. Vaistoni ja intuitioni ovat sanoneet minulle niissä kohdin: "Tämä ei ole sinulle hyväksi". Mutta kaikesta huolimatta olen lopulta kuunnellut järjen ääntä itsessäni: "Näin sinun kuuluu tehdä, tätä sinulta odotetaan, tämä on hyväksyttävää".

Kävin siinä kipupisteessä, etten enää voinut järjellä perustella asioita hyväksi. Silloin heitin kaiken järkevyyden "metsään" ja aloin kuunnella intuitiotani, sitä mitä vaistoni minulle kertoivat. Hämmästyttävää, millainen vaikutus elämänlaatuun tällä kaikella olikaan. Aivan kuin olisin herännyt unesta, tunsin todella olevani elossa ( klisee, mutta totta ).

Sisäisen äänen kuunteleminen

Kun toimii vaistonsa varassa, asiat tuntuvat sinussa kokonaisvaltaisemmin. Olet mukana kaikessa koko sydämellä ja sielullasi, et vain "järjen tasolla". Ei ole aina helppoa toimia niin kuin sisimmässäsi tuntuu oikealta, mutta lopulta se on sen arvoista. Jos minulta kysyttäisiin, minkä yhden neuvon haluaisin lapsilleni antaa heidän elämänpolullaan, se olisi varmasti: "Kuuntele sydäntäsi ja sisintäsi, lopulta ne ohjaavat sinua oikeaan suuntaan".

Toivon, että Sinä, joka luet tätä, pysähdyt miettimään. Kuunteletko Sinä tarpeeksi omaa sisintäsi? Älä vain järkeile enää, vaan aloita itsesi kuuntelu jo tänään.  

Havahtuminen

Ihmisten kohtaaminen on kiinnostanut minua jo kauan. Lapsesta saakka olen ihmetellyt kuinka erilaisia me kaikki olemme. Kuinka eri ihmiset suhtautuvat eri tavalla asioihin ja käyttäytyvät kukin omalla tavallaan.

Pitkään pidin tärkeinpänä sitä, kuinka minä toimin kohdatessani toisen ihmisen.Otanko hänet huomioon oikealla tavalla, kuuntelenko tarpeeksi, osaanko keskustella. On ollut aikoja, jolloin halusin kohdata mahdollisimman paljon uusia ihmisiä. Sain paljon energiaa vuorovaikutuksesta ja olin hyvin sosiaalisesti aktiivinen.

Elin lapsiperheen arkea, kävin töissä ja olin järjestöaktiivi. Samaan aikaa parisuhteeni voi huonosti, vaikka yritin kaikkeni sen hyväksi. Ajattelin, että kunhan vain teen tarpeeksi töitä, saan kaiken muuttumaan taas paremmaksi.
Kohdatessani lapsiani, puolisoani, ystäviä ja työkavereita sekä kaikkia ympärilläni olevia ihmisiä, voin silti koko ajan huonosti. Lopulta parisuhteeni ajautui siihen pisteeseen, ettei ollut muuta mahdollisuutta kuin erota.

Eron jälkeen etsin kiireellä uutta ihmissuhdetta ja löysinkin sellaisen. Suhde päättyi kuitenkin puolen vuoden jälkeen ja olin hetken tyhjän päällä. Pysähdyin todella vasta silloin miettimään, kuka minä olen ja mitä minä haluan?
Silloin koin elämässäni eräänlaisen havahtumisen ja ymmärsin, että olin lyönyt laimin tärkeimmän kohtaamisen. Kohtaamisen itseni kanssa. Inhoan kaikkia kliseitä yli kaiken ja olen lukenut aiheesta monta kertaa, mutta miten totista totta se voikaan olla. Se, kuinka tärkeää on, että voit kohdata oman itsesi. Pysähtyä kuuntelemaan ja tuntemaan mitä sisimmässäsi liikkuu.

Olin juossut koko elämäni itseäni karkuun, kunnes viimein pystyin pysähtymään. Helppoa se ei ollut, tuntea itsessä kaikki erilaiset tunteet, jotka nousivat pintaan. Mutta tämä elämäni tärkein kohtaaminen kannatti, sillä siitä hetkestä tunsin sisälläni sellaista rauhaa, jota en ennen ollut kokenut.
Olin vihdoin Minä.

Uuden oppimista ja tekniikan kanssa kompastelua...

Tänään olen viimein ottanut uuden askeleen ja syventynyt bloggauksen saloihin. Oman blogin aloittaminen on ollut jo jonkin aikaa mielessä, mutta  käytännön toteutus on vain siirtynyt. 
Itsekin hämmästelen, että olen saanut jo näin paljon aikaan, sillä tavallisesti haluan pysyä mahdollisimman kaukana tietokoneista. Niin vain olen viettänyt koneella jo puoli päivää. 

Kirjoittaminen on minulle tapa ilmaista asioita, eikä se ole ollut koskaan vaikeaa. Tekninen osaaminen taas ei ole minun juttuni ja sen vuoksi ottaa varmasti aikansa rakentaa tätä blogia. Paljon minusta kertoo se, että en omista vielä edes älypuhelinta, en myöskään ole facebookissa. Tämä on ollut tietoinen valintani. Halu kirjoittaa ja jakaa asioita on kuitenkin niin voimakas, että joudun taipumaan nykyaikaan.  Hitaasti, mutta varmasti edetään... 

Muutakin tekstiä on kyllä tulossa, sillä tunteja ja tunteja olen päässäni  miettinyt, mitä haluaisin kirjoittaa, kunhan vain saan blogin alkuun. Olkaa siis kärsivällisiä!