Tiukoilla vanhemmillako valehtelevat lapset?

Ajatuksia herättävä uutinen

Luin hetki sitten uutisen tutkimuksesta, jossa oli havaittu lasten valehtelevan helpommin ja taitavammin, jos heidän kasvatuksensa on ollut tiukkaa tai ankaraa. Jutun mukaan ankaramman kasvatuksen saaneet lapset eivät uskaltaneet puhua niin usein totta verrattuna rennomman kasvatuksen saaneisiin lapsiin.

En tiedä kuinka laadukas tutkimus oli kyseessä, mutta mieleeni tuli heti, että väittämä voisi pitää paikkaansa. Olen työssäni tavannut satoja lapsia ja kyllä havainnut saman asian. Kun lapsi on oppinut, että huonosta käytöksestä tai joskus pienestäkin vahingosta, tulee iso rangaistus tai ainakin tiukka puhuttelu, hän yrittää peitellä tekojaan mahdollisimman hyvin. Vanhemman reaktio lapsen tekoon voi olla myös vähättelyä ja lapsen huomiotta jättämistä tai mitätöintiä. Kasvatus voi olla tiukkaa ja ankaraa, vaikka kovia sanoja tai äänen korottamista ei esiintyisi.

Lapset ovat herkkiä huomaamaan ja vaistoamaan aikuisten tunnetiloja, samoin kuin heillä on valtava halu miellyttää omia vanhempiaan ja saada heiltä hyväksyntää ja kiitosta. Olen tavannut useita lapsia, jotka ovat olleet todella taitavia valehtelijoita. He ovat osanneet selittää asiat omaksi parhaakseen hyvin uskottavalla tavalla ja ellei joku aikuinen olisi havainnut heidän todellisia tekojaan, näiden lasten tarinoita olisi uskottu.

Yleensä tällaisilla lapsilla on ollut normaalia ankarammat kasvuolosuhteet. Perheessä on voinut olla monenlaisia vaikeuksia, josta johtuen vanhemmat ovat kasvattaneet lapsia tiukassa kurissa. On voimut olla myös ymmärtämättömyyttä kasvatuskeinoista tai siirretty omia lapsuuden kokemuksia seuraavaan sukupolveen.

Omakohtainen kokemus

Olen itse kasvanut perheessä, jossa isä oli tiukka, jopa ahdasmielinen äidin yrittäessä pehmentää siinä välissä. Minulla on ollut iäkkäät vanhemmat ja kasvatukseni oli aika vanhanaikaista. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että valehtelin lapsena silmät kirkkaana vain siitä syystä, että tiesin mitä minulta odotettiin. Mitä minun kuului sanoa ja mitä minun olisi pitänyt tehdä. Nyt ymmärrän, että se oli selviytymiskeino, sillä minuun kohdistui monenlaisia odotuksia, jotka olisin halunnut täyttää.

Huomasin, että minun haluttiin pärjäävän. Niinpä valehtelin aina, kun äiti kysyi kiusaamisesta koulussa, että "hyvin menee, ei kiusata". Koko yläaste oli sinnittelyä päivästä toiseen. Soitonopettajani halusi minusta ammattimuusikon ja lisäsi päivittäisiä harjoitusminuutteja aina lisää. Hänellekin valehtelin harjoittelevani tuntikausia, vaikka en soittanut edes joka päivä. Minä olin kiltti tyttö, joka halusi miellyttää kaikkia. Jännitin lähes paniikonomaisesti kaikkea esiintymistä, mutta koskaan en myöntänyt sitä kysyttäessä, sillä se olisi ollut heikkouden merkki.

Aikuisen tärkeä tehtävä

En siis yhtään hämmästele tutkimusta, jossa ankarat olosuhteet saavat lapsen valehtelemaan. Lapsi tekee mitä tahansa selvitäkseen elinympäristössään, oli se millainen tahansa. Pelko siitä, ettei tule hyväksytyksi, saa tekemään monenlaisia asioita. Yksi pieni poika lupasi kerran minulle rahaa, jos en vain kerro hänen vanhemmilleen, että hän oli kiusannut jotain toista.

Meillä aikuisilla on avaimet siihen, millaisessa ympäristössä ja ilmapiirissa lapset kasvavat. Osaammeko luoda sellaisen maailman, jossa erehtyminen ja epäonnistuminen ovat sallittuja? Jokainen tekee joskus jotain väärää, lapset testaavat rajojaan. Muistammeko tuoda esiin sen, että teko on tuomittava, ei lapsi? Itse tunnen onnistumisen kokemuksen silloin, kun lapsi, oma tai vieras, uskaltaa kertoa minulle, jos on toiminut väärin. Palkitsen aina lapsen rohkeudesta sanoa asiat ääneen, Luottamus aikuisen ja lapsen välillä on tärkeää. Sen luottamuksen ilmapiirin voimme me aikuiset luoda ja opettaa lapsillemme, että he ovat rakkaita kaikista teoistaan huolimatta.