Ihmisten kohtaaminen on kiinnostanut minua jo kauan. Lapsesta saakka olen ihmetellyt kuinka erilaisia me kaikki olemme. Kuinka eri ihmiset suhtautuvat eri tavalla asioihin ja käyttäytyvät kukin omalla tavallaan.
Pitkään pidin tärkeinpänä sitä, kuinka minä toimin kohdatessani toisen ihmisen.Otanko hänet huomioon oikealla tavalla, kuuntelenko tarpeeksi, osaanko keskustella. On ollut aikoja, jolloin halusin kohdata mahdollisimman paljon uusia ihmisiä. Sain paljon energiaa vuorovaikutuksesta ja olin hyvin sosiaalisesti aktiivinen.
Elin lapsiperheen arkea, kävin töissä ja olin järjestöaktiivi. Samaan aikaa parisuhteeni voi huonosti, vaikka yritin kaikkeni sen hyväksi. Ajattelin, että kunhan vain teen tarpeeksi töitä, saan kaiken muuttumaan taas paremmaksi.
Kohdatessani lapsiani, puolisoani, ystäviä ja työkavereita sekä kaikkia ympärilläni olevia ihmisiä, voin silti koko ajan huonosti. Lopulta parisuhteeni ajautui siihen pisteeseen, ettei ollut muuta mahdollisuutta kuin erota.
Eron jälkeen etsin kiireellä uutta ihmissuhdetta ja löysinkin sellaisen. Suhde päättyi kuitenkin puolen vuoden jälkeen ja olin hetken tyhjän päällä. Pysähdyin todella vasta silloin miettimään, kuka minä olen ja mitä minä haluan?
Silloin koin elämässäni eräänlaisen havahtumisen ja ymmärsin, että olin lyönyt laimin tärkeimmän kohtaamisen. Kohtaamisen itseni kanssa. Inhoan kaikkia kliseitä yli kaiken ja olen lukenut aiheesta monta kertaa, mutta miten totista totta se voikaan olla. Se, kuinka tärkeää on, että voit kohdata oman itsesi. Pysähtyä kuuntelemaan ja tuntemaan mitä sisimmässäsi liikkuu.
Olin juossut koko elämäni itseäni karkuun, kunnes viimein pystyin pysähtymään. Helppoa se ei ollut, tuntea itsessä kaikki erilaiset tunteet, jotka nousivat pintaan. Mutta tämä elämäni tärkein kohtaaminen kannatti, sillä siitä hetkestä tunsin sisälläni sellaista rauhaa, jota en ennen ollut kokenut.
Olin vihdoin Minä.
2 kommenttia:
Kun olin nuori, ajattelin, että ihmisen (yksi) tehtävä maailmassa on tulla mahdollisimman rehellisesti omaksi itsekseen. Vuosikymmenien kuluessa olen havainnut, että se homma ei lopu koskaan. Minuus muuttuu elämäntapahtumien, vuorovaikutuksen ja en-tiedä-minkä-kaiken vuoksi. Vaikka tietää ja muistaa hyvin rehellisesti jotain asiaa pohtineensa ja toimineensa sen mukaan, toteaa kymmenen vuoden kuluttua, että jos nyt olisin tuota päätöstä/tekoa tekemässä, tekisin toisin. Lempeästi katselen kuitenkin taaksepäin, koska toimin silloisen rehellisen itseni mukaisesti.
Kiitos kommentista!
Kyllähän ne vuodet muuttaa ihmistä ja ajattelua. Tapahtuu kasvamista, elämää ymmärtää enemmän ja asioiden mustavalkoisuus katoaa, kun vuosia tulee lisää. Taaksepäin on helppo katsoa ja miettiä, mitä olisi voinut tehdä toisin.
Mutta emme olisi sellaisia, mitä olemme nyt, ilman elettyä elmäämme. Kaikesta kokemastamme on jäänyt jälki ja ne ovat muovanneet meitä. Tulevaisuus muovaileeyhä lisää...
Sen olen oppinut, että pitää elää tässä ja nyt, ei ajatella "sitten kun -tyyliin". Vain tämä hetki on todellista ja siitä pitää nauttia. Jos haikailee vain tulevaisuuden perään tai murehtii menneisyyttä, jää todellinen elämä elämättä.
Lähetä kommentti